Minä ja M ei enää tapailla. Ei olla enää kuukauteen tapailtu. Sen kirjoittaminen tänne vaan on ollut kovin vaikeaa. 

Alkoholistin kelkkaan ei vaan kannata lähteä. Ihmisen, joka ei osaa pitää huolta edes itsestään. Miiksi naiset, aina rakastuvat renttuihin? Silti "ero" M:n kanssa oli jotain ihan erilaista kun ero 6,5 vuotta kestäneestä suhteesta. M itki. Useaan kertaan. Mä lohdutin. M sanoi, että hänestä tuntuu sietämättömän pahalta olla mulle pettymys. Hän ei haluaisi olla, mutta ei hän pysty muuhun. Ihmetteli, miksen mä ole ollenkaan vihainen hänelle. Enhän mä tollaisesta käytöksestä ole vihainen. Hän ei mua alkanut syyllistämään. Hän ei alkanut luetella mun väärin tehtyjä tekoja, mun virheitä ja vikoja. Hän totesi, että vika taitaa olla enemmän hänessä. Hän ei ole valmis ottamaan vastuuta. Hänestä ei ole tähän. 

Mietin, miten erilaiset välit meille olisi entisen kumppanini kanssa jäänyt, jos oltais saatu keskuteltua asiat samalla tavalla. Jos hän ei olisi heti alkuun alkanut syyttelemään mua. Miten paljon vähemmän mä olisin traumatisoitunut erosta, jos hän ei olisi lyönyt kaikkea mun niskaan. "Kun sä oot semmonen.." "Entäs kun sä sillon 7 vuotta sitten.." Vittu. Syyttelyä syyttelyn perään. Selityksiä selitysten perään. Kun muut niin minäkin. Valheita valheiden perään. 

Päädyin kuitenkin viikko tämän "eroamisen" jälkeen M:n luokse yöksi. Hieno idea baarista mennä kolmelta yöllä "jatkoille". Eeh. Koirat oli sopivasti juuri hoidossa ja sain nauttia villistä ja vapaasta elämästä kerrankin ilman mitään velvollisuuksia. Alkuun meillä oli aika jäistä, mutta aamulla maattiin sängyssä iltapäivälle kolmeen asti ja pussailtiin vaan katsellen toisiamme. Jotain ihan erilaista mitä koskaan aiemmin. M kehui mussa kaikkea, mitä hän ei ollut pitkään aikaan kehunut ja toivoi, että unohtaisin jotakin, että voisin tulla uudelleenkin. Sulkiessani oven hän totesi "nähdään". Ei olla onneksi nähty. Ja toivottavasti ei nähdä. Parempi pysyä erossa ihmisestä, joka ei ehkä koskaan tule kasvamaan aikuiseksi. Tän jälkeen oli todella paha olla henkisesti. Ero ois ollut paljon iisimpi, jos tätä saatanan jatkoille menemistä ei ois koskaan tapahtunut. 

Tänään kävin entisen kumppanini entisellä koululla. Kävelin hänen vanhan koulumatkansa meidän entiselle yhteiselle kodille. Hampaita joutui puristamaan vähän tiukemmin yhteen sillä matkalla, ettei kyyneleitä ois valunut silmäkulmista. Sitä matkaa me lenkkeiltiin satoja kertoja yhdessä koirien kanssa. Sitä matkaa mä menin kymmeniä kertoja häntä koululle vastaan. Muistin, että silloin joskus, me oltiin niin onnellisia. 

Katsoin eilen yhden puolitutun instagram-tiliä. Kuvia sistuksista, ruuista, koirista, yhdessä syömisestä ulkona... Mietin, miten tyhjä olo hänellä täytyy olla sisällään, että tuollaista turhanpäivästä paskaa jaksaa päivittää. Oli vaihdettu vuodenajan mukaan verhoja ja sisustuselementtejä. Ei herrajee. No tuollainen minäkin olin. Kun sisälllä oli paskaa ja tyhjää. Kun mikään ei tuntunut miltään. 

Viime aikoina on mennyt aika lujaa. On biletetty kavereiden kanssa, treffailtu liikaa ja niin edespäin. Siksi aloitettiinkin viime viikolla tipaton. Loppuvuodeksi. Koska pitää valmistua koulusta. Koska pitää laihtua. Koska pitää päästä seuraavaan kouluun sisälle. Lauantaina silti meen yksille treffeille. Vaikuttaa ihan lupaavalta ja aikuiselta ihmiseltä ja sekös mukavaa. 

Edelleenkään ei silti ole päiväkään, kun en ex-kumppaniani jollain tavalla miettisi. Toki en mieti enää samalla tavalla kuin ennen. 

sä voit puhuu musta ihan mitä vaan
ja ihan kenelle vaan, joo-o
mä en pelkää enää mitään
en puheita, yksinäisyyttäkään

Ei pystyny hengittää on ollu mulle tärkeä biisi viime aikoina. Ennen mulle tärkeä biisi oli mitä jos sä oisit silti mun kaa. Heh, vähän on ajatukset ja tunteet muuttuneet. Ennen mulla oli kamala kiire joka paikkaan. Ikinä ei ollu asiat hyvin. Ikinä en syyllistänyt siitä sisäisestä levottomuudesta kuitenkaan parisuhdetta. Etsin vikaa jostain muualta.. Opiskeluala ei ole hyvä, pitää saada lisää koiria, pitää saada isompi asunto, pitää muuttaa toiseen kaupunkiin tai ulkomaille.. Ja sit simsalabim mun olon olisi pitänyt muuttua onnelliseksi? Näin mä ajattelin. En oikeasti tajunnut, että asia, mikä mut teki levottomaksi henkisesti ja mulle pahan olon oli mun parisuhde. Kun en ollut tyytyväinen parisuhteeseen, en ollut tyytyväinen mihinkään. Etsin vikaa kaikkialta muualta, koska en halunnut jäädä yksin. En halunnut, että koirat jäis yksin mun varaan. Mutta parisuhdehan se mun elämän "viallinen palikka" oikeasti oli. Mun oli hyvä olla silloin, kun hän oli vaihdosssa. Vaikka arki yksin tuntuikin alkuun kamalalta ja rankalta. Silti mun oli henkisesti silloin parempi olla kuin koskaan. Mun oli hyvä olla mun siskon luona. Mun oli hyvä olla mun vanhempien luona. Mun oli hyvä olla harrastuksissa. Mun oli hyvä olla, kun olin fyysisesti hänestä kaukana. 

Oon yksin asuessani ollut onnellisin ikinä. Oon yksin asuessa ollut vähemmän yksinäinen kun koskaan aiemmin. Nyt mä voin viimeinkin olla ihminen, kuka mä oikeasti olen. Mun ei tarvitse esittää mitään muuta mun avopuolison tai hänen sukulaistensa tai kavereidensa takia. Nyt mä saan ihan itse valita ketä ihmisiä mä haluan elämääni. Saan itse valita kenen kanssa olen tekemisissä ja kenen kanssa en. Saan itse valita menenkö jonnekkin vai en. Mun ei tarvitse kuunnella kenenkään valitusta, narinaa tai oman pahan olon purkamista muhun. Mä saan itse valita ja vetää rajani sille mitä mä siedän. 

Tottakai mä toivon, että mun elämääni joskus vielä löytyisi joku suuri rakkaus. Rakkaus, jota odottaa töistä kotiin. Rakkaus, jolle laittaa ruokaa. Rakkaus, jonka vieressä nukkua yöt. Rakkaus, jota kaipaa aidosti. Jonka takia itkee, jos joutuu olemaan erosa. Rakkaus, jolle uskallan kertoa mun suurimmista ja epärealistisimmista unelmista. Toivon, että hän ei lyttää mun unelmia sanomalla, ettei itsekään elä omaa unelmaansa, mutta se nyt vaan täytyy kestää. Kuten ex-kumppanini mulle totesi. 

On mulla edelleen todella kovat kolhut erosta. Oon todella keskeneräinen ja rikkinäinen edelleen. Mutta tää on mun tarina, jonka kanssa sen tulevan rakkauden pitäis olla valmis elämään. Mä olen valmis asioista puhumaan. Mä en siedä sitä, että asioita lakaistaan maton alle eikä niitä käsitellä. Niiku niitä ei muka olis olemassa.