sunnuntai, 29. syyskuu 2019

.

Voiko pimeä itseensä imeä,

tarmolla tarpoo ku taivasta tuumii

Sielut ne rakastuu eikä ruumiit,

en tiedä unohdinko sen vai eiks sul ollu nimeä

 

Elämä on kolme tonnii, sä oot vesieste

Sä sait mut aina jatkaa, aina jättää kaiken kesken

Kun kuvitelmissamme pelataan taas tusinoita

ku kiillotan sun tummuneita lusikoita

 

 

Ja mitä vähemmän susta mä muistan

sen täydellisempi mun mielessäni oot

En ees tiedä ootko mies vai huume,

mut tiedän että vielä tähän kaipuuseen hajoon

 

Hyvät tytöt menee taivaaseen

Mut pahat muijat pitää hauskaa

 

Kirjotan riimejä, kuuleeks kukaan niitä

Ne kysyy mitä siitä ettei mikään ikin riitä

Tää on ku heroiinii, ei kovin puhdasta

En erota kipua enää aistien juhlasta

 

Maanantai mustaa ja rakastun perjantaina

Timanteiksi taivaalle muistot on vieny aika

Luvas satatuhat mustaa joulua

yhen illan kaksoiselämänkoulua

 

Jaksan vaan voimalla seuraavan elämyksen,

sen seuraavan merkityksettömän selätyksen

Mul on joku muisto siitä mitä etin,

sun kuva jonka kadotin kun itseäni petin

 

 

Ei kelaa elämää, ei kelaa kuolemaa

Vaan olemassa täällä ollaan.

 

Mä oon tosi hukassa tällä hetkellä itseni kanssa. Jollain tavalla tällä hetkellä toivoisin, että hän ottaisi yhteyttä. Että viimeinkin saataisiin asiat puhuttua. Että viimeinkin saisin jonkun oikeasti henkisen tason selityksen hänen toiminnalleen. Pitkään toivoin, että hän ei ottaisi yhteyttä. Että hänestä ei kuuluisi enää ikinä. Mutta on vaan niin vaikea mennä itsensä kanssa eteenpäin, kuulematta totuutta.  On vain niin paljon kysymyksiä, joihin haluaisi vastauksen. 

torstai, 19. syyskuu 2019

Ero

Minä ja M ei enää tapailla. Ei olla enää kuukauteen tapailtu. Sen kirjoittaminen tänne vaan on ollut kovin vaikeaa. 

Alkoholistin kelkkaan ei vaan kannata lähteä. Ihmisen, joka ei osaa pitää huolta edes itsestään. Miiksi naiset, aina rakastuvat renttuihin? Silti "ero" M:n kanssa oli jotain ihan erilaista kun ero 6,5 vuotta kestäneestä suhteesta. M itki. Useaan kertaan. Mä lohdutin. M sanoi, että hänestä tuntuu sietämättömän pahalta olla mulle pettymys. Hän ei haluaisi olla, mutta ei hän pysty muuhun. Ihmetteli, miksen mä ole ollenkaan vihainen hänelle. Enhän mä tollaisesta käytöksestä ole vihainen. Hän ei mua alkanut syyllistämään. Hän ei alkanut luetella mun väärin tehtyjä tekoja, mun virheitä ja vikoja. Hän totesi, että vika taitaa olla enemmän hänessä. Hän ei ole valmis ottamaan vastuuta. Hänestä ei ole tähän. 

Mietin, miten erilaiset välit meille olisi entisen kumppanini kanssa jäänyt, jos oltais saatu keskuteltua asiat samalla tavalla. Jos hän ei olisi heti alkuun alkanut syyttelemään mua. Miten paljon vähemmän mä olisin traumatisoitunut erosta, jos hän ei olisi lyönyt kaikkea mun niskaan. "Kun sä oot semmonen.." "Entäs kun sä sillon 7 vuotta sitten.." Vittu. Syyttelyä syyttelyn perään. Selityksiä selitysten perään. Kun muut niin minäkin. Valheita valheiden perään. 

Päädyin kuitenkin viikko tämän "eroamisen" jälkeen M:n luokse yöksi. Hieno idea baarista mennä kolmelta yöllä "jatkoille". Eeh. Koirat oli sopivasti juuri hoidossa ja sain nauttia villistä ja vapaasta elämästä kerrankin ilman mitään velvollisuuksia. Alkuun meillä oli aika jäistä, mutta aamulla maattiin sängyssä iltapäivälle kolmeen asti ja pussailtiin vaan katsellen toisiamme. Jotain ihan erilaista mitä koskaan aiemmin. M kehui mussa kaikkea, mitä hän ei ollut pitkään aikaan kehunut ja toivoi, että unohtaisin jotakin, että voisin tulla uudelleenkin. Sulkiessani oven hän totesi "nähdään". Ei olla onneksi nähty. Ja toivottavasti ei nähdä. Parempi pysyä erossa ihmisestä, joka ei ehkä koskaan tule kasvamaan aikuiseksi. Tän jälkeen oli todella paha olla henkisesti. Ero ois ollut paljon iisimpi, jos tätä saatanan jatkoille menemistä ei ois koskaan tapahtunut. 

Tänään kävin entisen kumppanini entisellä koululla. Kävelin hänen vanhan koulumatkansa meidän entiselle yhteiselle kodille. Hampaita joutui puristamaan vähän tiukemmin yhteen sillä matkalla, ettei kyyneleitä ois valunut silmäkulmista. Sitä matkaa me lenkkeiltiin satoja kertoja yhdessä koirien kanssa. Sitä matkaa mä menin kymmeniä kertoja häntä koululle vastaan. Muistin, että silloin joskus, me oltiin niin onnellisia. 

Katsoin eilen yhden puolitutun instagram-tiliä. Kuvia sistuksista, ruuista, koirista, yhdessä syömisestä ulkona... Mietin, miten tyhjä olo hänellä täytyy olla sisällään, että tuollaista turhanpäivästä paskaa jaksaa päivittää. Oli vaihdettu vuodenajan mukaan verhoja ja sisustuselementtejä. Ei herrajee. No tuollainen minäkin olin. Kun sisälllä oli paskaa ja tyhjää. Kun mikään ei tuntunut miltään. 

Viime aikoina on mennyt aika lujaa. On biletetty kavereiden kanssa, treffailtu liikaa ja niin edespäin. Siksi aloitettiinkin viime viikolla tipaton. Loppuvuodeksi. Koska pitää valmistua koulusta. Koska pitää laihtua. Koska pitää päästä seuraavaan kouluun sisälle. Lauantaina silti meen yksille treffeille. Vaikuttaa ihan lupaavalta ja aikuiselta ihmiseltä ja sekös mukavaa. 

Edelleenkään ei silti ole päiväkään, kun en ex-kumppaniani jollain tavalla miettisi. Toki en mieti enää samalla tavalla kuin ennen. 

sä voit puhuu musta ihan mitä vaan
ja ihan kenelle vaan, joo-o
mä en pelkää enää mitään
en puheita, yksinäisyyttäkään

Ei pystyny hengittää on ollu mulle tärkeä biisi viime aikoina. Ennen mulle tärkeä biisi oli mitä jos sä oisit silti mun kaa. Heh, vähän on ajatukset ja tunteet muuttuneet. Ennen mulla oli kamala kiire joka paikkaan. Ikinä ei ollu asiat hyvin. Ikinä en syyllistänyt siitä sisäisestä levottomuudesta kuitenkaan parisuhdetta. Etsin vikaa jostain muualta.. Opiskeluala ei ole hyvä, pitää saada lisää koiria, pitää saada isompi asunto, pitää muuttaa toiseen kaupunkiin tai ulkomaille.. Ja sit simsalabim mun olon olisi pitänyt muuttua onnelliseksi? Näin mä ajattelin. En oikeasti tajunnut, että asia, mikä mut teki levottomaksi henkisesti ja mulle pahan olon oli mun parisuhde. Kun en ollut tyytyväinen parisuhteeseen, en ollut tyytyväinen mihinkään. Etsin vikaa kaikkialta muualta, koska en halunnut jäädä yksin. En halunnut, että koirat jäis yksin mun varaan. Mutta parisuhdehan se mun elämän "viallinen palikka" oikeasti oli. Mun oli hyvä olla silloin, kun hän oli vaihdosssa. Vaikka arki yksin tuntuikin alkuun kamalalta ja rankalta. Silti mun oli henkisesti silloin parempi olla kuin koskaan. Mun oli hyvä olla mun siskon luona. Mun oli hyvä olla mun vanhempien luona. Mun oli hyvä olla harrastuksissa. Mun oli hyvä olla, kun olin fyysisesti hänestä kaukana. 

Oon yksin asuessani ollut onnellisin ikinä. Oon yksin asuessa ollut vähemmän yksinäinen kun koskaan aiemmin. Nyt mä voin viimeinkin olla ihminen, kuka mä oikeasti olen. Mun ei tarvitse esittää mitään muuta mun avopuolison tai hänen sukulaistensa tai kavereidensa takia. Nyt mä saan ihan itse valita ketä ihmisiä mä haluan elämääni. Saan itse valita kenen kanssa olen tekemisissä ja kenen kanssa en. Saan itse valita menenkö jonnekkin vai en. Mun ei tarvitse kuunnella kenenkään valitusta, narinaa tai oman pahan olon purkamista muhun. Mä saan itse valita ja vetää rajani sille mitä mä siedän. 

Tottakai mä toivon, että mun elämääni joskus vielä löytyisi joku suuri rakkaus. Rakkaus, jota odottaa töistä kotiin. Rakkaus, jolle laittaa ruokaa. Rakkaus, jonka vieressä nukkua yöt. Rakkaus, jota kaipaa aidosti. Jonka takia itkee, jos joutuu olemaan erosa. Rakkaus, jolle uskallan kertoa mun suurimmista ja epärealistisimmista unelmista. Toivon, että hän ei lyttää mun unelmia sanomalla, ettei itsekään elä omaa unelmaansa, mutta se nyt vaan täytyy kestää. Kuten ex-kumppanini mulle totesi. 

On mulla edelleen todella kovat kolhut erosta. Oon todella keskeneräinen ja rikkinäinen edelleen. Mutta tää on mun tarina, jonka kanssa sen tulevan rakkauden pitäis olla valmis elämään. Mä olen valmis asioista puhumaan. Mä en siedä sitä, että asioita lakaistaan maton alle eikä niitä käsitellä. Niiku niitä ei muka olis olemassa. 

perjantai, 9. elokuu 2019

Erilaiset rakkauden kielet

On niin kauhean paljon erilaisia tapoja rakastaa ja osoittaa rakkauttaan. 

M:n kanssa mulla iskee usein epäusko siihen, tykkääkö se musta vai ei. Se ei ole sellainen lässynlää runeberg, joka kirjoittelisi mulle viestejä ikävästään tai siitä miten tykkää musta. Se osoittaa sen enemmin sitten käytännön teoilla: haluaa yllättää mua, haluaa mulle parasta, haluaa olla mun kanssa. Ostaa samppanjat ja laittaa aamupalat. On mun henkilökohtainen IT-tuki ja auttaa valittamatta. 

Ex-kumppanini taas oli just tätä lässynlääruneberg-tyyppiä, näin kovin kauniisti sanottuna. Hoki ikäväänsä ja rakkauttaan, mutta käytännön teot ei puhuneet sanojen puolesta. Mä en osannut puheiden tasolla vastata siihen rakkauteen. Mä näytin rakkauttani enemmänkin käytännön tasolla: laitoin yhteisiä lounaita, halusin yllättää, halusin ostaa hänelle juttuja jne. Hän ei selvästi ymmärtänyt mun rakkauden kieltäni, tapoja, joilla koitin hänelle rakkautta ilmaista. Hänestä mun käytös näyttäytyi välinpitämättömyytenä, koska saatoin ohittaa hänen ikäväviestinsä enkä käyttäytynyt samalla tavalla. Se vaan oli mulle niin vaikeaa sanoa ääneen omia tunteita. 

Oon kokenut, että ex-puolisoni koki aikamoista tuskaa ja riittämättömyydentunnetta mun käytöksen takia. Näki itsessään olevan vikaa, kun mä en reagoinut niinkuin hän olisi halunnut. Eihän se vika hänessä ollut, vaan mussa ja mun kasvatuksessa. Kun ei vanhemmatkaan ole mulle osanneet sitä rakkautta näyttää ja sanoa ääneen, miten mäkään osaisin? 

Kun mä en ikävääni ja rakkauttani osannut sanoiksi pukea, ex-kumppanini selvästi otti oikeudekseen pettää mua. Ja pettäminen oli mun syy. Jos hän ei saa multa sanallista rakkautta, hän hakee sitä sitten jostain muualta. Niin hän teki vaihdossa ollessaan. Ehkä myös intissä ollessaan? Koska häneltä silloinkin löytyi deittisovelluksesta profiili. Syyttäessäni häntä pettämisestä, hän syytti mua siitä, etten mä kaivannut häntä tarpeeksi. Mistäs sinä tiedät miten minä olen kaivannut? En vaan pukenut kaipaustani sanoiksi. Itkin monta kertaa lattialla yksin, kun hän siellä vaihdossa oli. 

M:n kanssa mä oon joutunut harjoittelemaan tunteiden sanoiksi pukemista. Opettelemaan, että kannattaa sanoa, että näin on hyvä. Kannattaa sanoa jotain positiivista, vaikka asia muuten olisikin negatiivinen. Ei kannata vain valittaa. 

Kulunut viikko on jollain tavalla ollut taas henkisesti jotenkin aika raskas. On painanut mieltä katsoa koiria ja miettiä, ettei heillä ole isää hänen itsekyytensä takia. Edelleen se painaa. Se itsekkyyden ja paskuuden määrä. Miten kukaan voi olla sellainen? Miten kaikki hänen läheisensä ovat voineet hyväksyä hänen tekonsa? Päässä soi tänä aamuna keskustelu, kun kysyin eikö hänen vanhempansa olleet huolissaan miten mä pärjään. "Mä sanoin niille, että hyvinhän sä pärjäät koirien kanssa". Niinhän mä pärjään, mutta tekisi silti mieli vain mennä hakkaaman hänen päätänsä kiviseinään ja kysyä, miten helvetissä sä pystyt elämään itsesi ja oman itsekkyytesi kanssa? 

Jollain tavalla olen tästä aiheesta tosi vihainen hänelle. Edelleen. Vaikka enhän mä hänen antaisi koiria edes tavata, ikinä enää. Enkä omaan elämäänikään enää ikinä yhtä pinnallista ihmistä haluaisi. 

Pinnallisuus. Näytin M:lle yhtenä päivänä mun yo-kuvaa viiden vuoden takaa. Hän sanoi siitä, että näytän ihan eri ihmiseltä. Totesin, että sitä mä kyllä olenkin. Tuolloin suurin murheenaihe oli, jos ripsienpidennyksiä oli tippunut enemmän toisesta silmästä kuin toisesta. M totesi tähän "Kauhee, et kyl nykyää vaikuta yhtään semmoselta". No onneks en. Niin ne ihmiset muuttuu. Ja kun ihmiset muuttuu, toiset ihmiset ei tykkää. Eksäni tykkäsi siitä ihmisestä, joka oli kiinnostunut matkustelusta, ripsienpidennyksistä, sisustuksesta ja muusta pinnallisesta paskasta. Ei siitä ihmisestä, jolle rahaa ja ulkonäköä tärkeämpää on oma henkinen hyvinvointi. 

 

keskiviikko, 31. heinäkuu 2019

.

Yli kahteen kuukauteen, mä en ole itkenyt kyyneltäkään. 

Huomenna tulee täyteen tasan kuukausi tän uuden, M:n, tapailua. Viime viikonloppuna vietettiin ihanaa viikonloppua yhdessä. Sanoin kaverille vaan, etten jaksa murehtia mistään, koska oon nyt vaa rakkauskuplassani. 

Sunnuntai aamuna löysin hänen sänkynsä päädystä jonkinlaisen stimulointigeelin. Naisille. Aika näkyvässä paikassa. Mietin vaan, että mitä helvettiä. Hän on muuttanut kyseiseen asuntoon alle puoli vuotta sitten, ja antanut ymmärtää, ettei hänellä oikein olisi ollut ketään eron jälkeen. Ei tuollaisia yhden yön juttujakaan varten ostella. Laitoin geelin vaan nopeasti paikalleen ja lähdin kotiin. Nössönä musta ei ole ollut kysymään, mikä juttu tää oikein on. Tapaileeko hän jotakin muuta? 

En tiedä, teenkö taas pienestä asiasta ison asian omassa päässäni. Tuntuu vaan vähän erikoiselta, miksi ko. geeli oli niin näkyvällä paikalla. Hänen perheenjäseniäänkin yöpyi hänen luonaan alle kaksi viikkoa sitten.. Eikö hän piilottanut sitä heiltäkään? Vai onko se ollut käytössä sen jälkeen, jonkun muun kanssa? 

Oikeesti pää on aika sekaisin. Oon luottanut häneen todella paljon. Ehkä jopa liian paljon. Tuntuu suoraan sanottuna aivan perseeltä, jos tälläkin kertaa mun luottamus petetään. Kaiken tämän päällehän kuitenkin hän sit on päättänyt kertoa musta muun muassa koko perheelleen sekä ainakin osalle kavereista. Hän halusi lähteä mun ja kaverini kanssa terassille mukaan. Tutustua mun ystäviin. 

Ettei soppa yhtään helpottaisi, meen huomenna taas Helsinkiin työhaastatteluun. Työt saattaisi alkaa ASAP, jos hyvä tuuri käy. Pitäisi varmaan pomppia ja kiljua riemusta; mutta miten helvetissä meidän käy? Toisaalta just tänä iltana sain asiasta voimaa. Jos se oikeasti rakastaa ja tukee mua, se on mun kanssa vaikka mä asuisin 250 kilometrinkin päässä. Toisin kuin eksäni olisi tukenut. Tähän asti hän on ainakin jaksanut olla iloinen ja kannustaa. Mutta entäs tosipaikan tullen? Sanooko hän, että tän ois nyt parempi loppua tähän? 

Sanoin kaverilleni tällä viikolla, et mulla on asiat tällä hetkellä kyllä ihan helvetin hyvin. Mahdollisesti hyvä uusi duunipaikka tiedossa, oon tavannut kivan miehen, koulu menee kivasti, koirien kanssa menee kivasti. Kaikki on oikeasti loistavasti. Mutta sisällä on silti tyhjä olo. Tyhjä olo, joka ei poistu varmaan ikinä. 

Sanoin myös, että mun on edelleen käsittämättömän vaikea ymmärtää, miten eksäni pystyi aloittamaan lennosta uuden suhteen. Ottamaan jonkun mun tilalle. Mulle tää tuntuu edelleen todella vaikealta. Ottaa joku tilalle. Yksi ilta mietin, etten voi M:ta koskaan edelleenkään ajatella sanovani koirien isäksi. Vaikka mä niin aluksi ajattelin. Ei se niiden isä ole. Ei se pysty sitä samaa roolia ottamaan, vaikka niistä tykkääkin. 

maanantai, 15. heinäkuu 2019

Helsinki.

Oon saanu särkyä
ja sattuu yhä

Näen itseni noissa tavaroissa jotka otit oikeudekses rikkoa, joo
mulla on ne vielä
Oon menny eteenpäin paljon taaksein jättäen
En kanna kaunaa enkä piiloudu jos sut jossain nään, joo
mut toivon etten nää
Valisen mun reitit niin että mentäis ristiin
En astu sun kotikadulle ollenkaan
sen jätän rauhaan
Joo-o, sun katu on sun mut on loput kaupungista mun
Kun eromme aiheutti valtataistelun, mun mielessä ainakin
Taidan olla hullu, täysi sekopää
mut mun reviirille ei kantsi enää tulla näyttäytymään
Uutta vanhan päälle jotta vanha ei hengitä
Uusi piiri ympärille ettei menneisyys määritä
Alle uusi asunto, freesi startti kato
on tässä kohtaa ainut vaihtoehto
Mun tarvii päästä yli tän
mut suhun törmään kun katuu ylitän
Joo-o, sun katu on sun mut on loput kaupungista mun
Kun eromme aiheutti valtataistelun, mun mielessä ainakin
Taidan olla täysi sekopää
Mut mun reviirille ei mahdu yhtäkään hulluu enempää
Minä riitän
Mulle minä riitän

Tapasin tasan kaksi viikkoa sitten miehen, jonka kanssa heti alusta asti synkkasi tosi hyvin ja synkkaa edelleen. Jonka kanssa on ensitreffeiltä asti suunniteltu yhteistä tulevaisuutta. Jonka kanssa on nähty tosi tiiviisti viime viikot. Nauraskelin jo, että käyköhän tässä niin, että mä asunkin ennen eksääni jonkun kanssa yhdessä. Hyvin mahdollista.. 

Hän on samalla alalla. Hän on kotoisin samalta seudulta. Hänkin haluaa muuttaa Helsinkiin. Hänkin on opinnoissaan ihan loppusuoralla. Kaikki natsaa. Toivottaa keskellä yötä kännissäkin mulle pusuja ja koirille rapsutuksia. Tykkää koirista. Haluaa koko paketin eikä vaa mua. On todella komea. Tykätään toisistamme tosi paljon.  On niin paljon ns. omaakin elämää, että saadaan järjestellä aikalailla että ehditään näkee. On ainejärjestöaktiivi, puhuu työkseen. Ihan eri maata sosiaalisilta taidoilta mitä eksäni. Tulee kaikkien kanssa toimeen, sellainen joka on kiva viedä munkin kavereita näkemään eikä tarvitse pelätä että olisi siellä kuin tikku paskassa. Kuten eksäni oli. Hänellä on tosi samanlaisia kokemuksia suhteista kuten mullakin. Hänenkin entinen avovaimonsa on vaan ilmottanut että lähtee ja se on ollu siinä. Ei oo paljoo halunnut jutella. 

Silti kurkkua on kaksi viime päivää kuristanut. Ehkä siksi, että meen huomenna työhaastatteluun Helsinkiin. Tosi kiva paikka mihin on haastattelu, mutta Helsinki merkkaa sitä, että voin törmätä käytännössä missä vaan eksääni. Tai hänen uuteen tyttöystäväänsä. Helsinki merkkaa sitä, että se uusi jää tänne. Mietityttää, miten meidän käy. Kestetäänkö me sitä välimatkaa näin nopeasti? Kestetäänkö me sitä stressiä, mitä meidän molempien gradut ja työt aiheuttaa? Heitin kaverilleni ihan vitsillä viikkoa tai paria ennen tän uuden tapaamista, että mä varmaan vielä mun tuurilla löydän täältä miehen ja jään tänne enkä muuta Helsinkiin. Heh heh, saanko jonkun vuoden ennustajapalkinnon näillä taidoilla? 

Jollain tavalla kurkkua on kuristanut edelleen myös asioiden keskeneräisyys. Jollain tavalla mun suurin toive olisi tällä hetkellä, että saatais mun eksän kanssa asiat jotenkin selvitettyä. Koska hyvin todennäköisesti mä alan pian seurustella, ja ois ihan helvetin kiva, että asiat ois selvitetty ennen sitä. Toisaalta en tiedä onko tähän samaan soppaan hyvä idea alkaa sotkemaan mitään vanhaa. Itse en aio asiaa alkaa kaivelemaan, mutta jollain tavalla se helpottaisi. Ettei tarvitsisi pelätä Helsingissä minkä nurkan takaa ne pomppaa eteen. 

Kyllä mä viime päivinä oon myös miettinyt sitä, miten surullista se on, että asiat meni niiku ne sillon meni. Miksei osattu rakastaa toisiamme? Toisaalta, kummatkin siitä suhteesta koitti niin monta vuotta pyristellä irti onnistumatta siinä, että jossain vaiheessa tämä olis joka tapauksessa ollut edessä.