perjantai, 9. elokuu 2019

Erilaiset rakkauden kielet

On niin kauhean paljon erilaisia tapoja rakastaa ja osoittaa rakkauttaan. 

M:n kanssa mulla iskee usein epäusko siihen, tykkääkö se musta vai ei. Se ei ole sellainen lässynlää runeberg, joka kirjoittelisi mulle viestejä ikävästään tai siitä miten tykkää musta. Se osoittaa sen enemmin sitten käytännön teoilla: haluaa yllättää mua, haluaa mulle parasta, haluaa olla mun kanssa. Ostaa samppanjat ja laittaa aamupalat. On mun henkilökohtainen IT-tuki ja auttaa valittamatta. 

Ex-kumppanini taas oli just tätä lässynlääruneberg-tyyppiä, näin kovin kauniisti sanottuna. Hoki ikäväänsä ja rakkauttaan, mutta käytännön teot ei puhuneet sanojen puolesta. Mä en osannut puheiden tasolla vastata siihen rakkauteen. Mä näytin rakkauttani enemmänkin käytännön tasolla: laitoin yhteisiä lounaita, halusin yllättää, halusin ostaa hänelle juttuja jne. Hän ei selvästi ymmärtänyt mun rakkauden kieltäni, tapoja, joilla koitin hänelle rakkautta ilmaista. Hänestä mun käytös näyttäytyi välinpitämättömyytenä, koska saatoin ohittaa hänen ikäväviestinsä enkä käyttäytynyt samalla tavalla. Se vaan oli mulle niin vaikeaa sanoa ääneen omia tunteita. 

Oon kokenut, että ex-puolisoni koki aikamoista tuskaa ja riittämättömyydentunnetta mun käytöksen takia. Näki itsessään olevan vikaa, kun mä en reagoinut niinkuin hän olisi halunnut. Eihän se vika hänessä ollut, vaan mussa ja mun kasvatuksessa. Kun ei vanhemmatkaan ole mulle osanneet sitä rakkautta näyttää ja sanoa ääneen, miten mäkään osaisin? 

Kun mä en ikävääni ja rakkauttani osannut sanoiksi pukea, ex-kumppanini selvästi otti oikeudekseen pettää mua. Ja pettäminen oli mun syy. Jos hän ei saa multa sanallista rakkautta, hän hakee sitä sitten jostain muualta. Niin hän teki vaihdossa ollessaan. Ehkä myös intissä ollessaan? Koska häneltä silloinkin löytyi deittisovelluksesta profiili. Syyttäessäni häntä pettämisestä, hän syytti mua siitä, etten mä kaivannut häntä tarpeeksi. Mistäs sinä tiedät miten minä olen kaivannut? En vaan pukenut kaipaustani sanoiksi. Itkin monta kertaa lattialla yksin, kun hän siellä vaihdossa oli. 

M:n kanssa mä oon joutunut harjoittelemaan tunteiden sanoiksi pukemista. Opettelemaan, että kannattaa sanoa, että näin on hyvä. Kannattaa sanoa jotain positiivista, vaikka asia muuten olisikin negatiivinen. Ei kannata vain valittaa. 

Kulunut viikko on jollain tavalla ollut taas henkisesti jotenkin aika raskas. On painanut mieltä katsoa koiria ja miettiä, ettei heillä ole isää hänen itsekyytensä takia. Edelleen se painaa. Se itsekkyyden ja paskuuden määrä. Miten kukaan voi olla sellainen? Miten kaikki hänen läheisensä ovat voineet hyväksyä hänen tekonsa? Päässä soi tänä aamuna keskustelu, kun kysyin eikö hänen vanhempansa olleet huolissaan miten mä pärjään. "Mä sanoin niille, että hyvinhän sä pärjäät koirien kanssa". Niinhän mä pärjään, mutta tekisi silti mieli vain mennä hakkaaman hänen päätänsä kiviseinään ja kysyä, miten helvetissä sä pystyt elämään itsesi ja oman itsekkyytesi kanssa? 

Jollain tavalla olen tästä aiheesta tosi vihainen hänelle. Edelleen. Vaikka enhän mä hänen antaisi koiria edes tavata, ikinä enää. Enkä omaan elämäänikään enää ikinä yhtä pinnallista ihmistä haluaisi. 

Pinnallisuus. Näytin M:lle yhtenä päivänä mun yo-kuvaa viiden vuoden takaa. Hän sanoi siitä, että näytän ihan eri ihmiseltä. Totesin, että sitä mä kyllä olenkin. Tuolloin suurin murheenaihe oli, jos ripsienpidennyksiä oli tippunut enemmän toisesta silmästä kuin toisesta. M totesi tähän "Kauhee, et kyl nykyää vaikuta yhtään semmoselta". No onneks en. Niin ne ihmiset muuttuu. Ja kun ihmiset muuttuu, toiset ihmiset ei tykkää. Eksäni tykkäsi siitä ihmisestä, joka oli kiinnostunut matkustelusta, ripsienpidennyksistä, sisustuksesta ja muusta pinnallisesta paskasta. Ei siitä ihmisestä, jolle rahaa ja ulkonäköä tärkeämpää on oma henkinen hyvinvointi. 

 

keskiviikko, 31. heinäkuu 2019

.

Yli kahteen kuukauteen, mä en ole itkenyt kyyneltäkään. 

Huomenna tulee täyteen tasan kuukausi tän uuden, M:n, tapailua. Viime viikonloppuna vietettiin ihanaa viikonloppua yhdessä. Sanoin kaverille vaan, etten jaksa murehtia mistään, koska oon nyt vaa rakkauskuplassani. 

Sunnuntai aamuna löysin hänen sänkynsä päädystä jonkinlaisen stimulointigeelin. Naisille. Aika näkyvässä paikassa. Mietin vaan, että mitä helvettiä. Hän on muuttanut kyseiseen asuntoon alle puoli vuotta sitten, ja antanut ymmärtää, ettei hänellä oikein olisi ollut ketään eron jälkeen. Ei tuollaisia yhden yön juttujakaan varten ostella. Laitoin geelin vaan nopeasti paikalleen ja lähdin kotiin. Nössönä musta ei ole ollut kysymään, mikä juttu tää oikein on. Tapaileeko hän jotakin muuta? 

En tiedä, teenkö taas pienestä asiasta ison asian omassa päässäni. Tuntuu vaan vähän erikoiselta, miksi ko. geeli oli niin näkyvällä paikalla. Hänen perheenjäseniäänkin yöpyi hänen luonaan alle kaksi viikkoa sitten.. Eikö hän piilottanut sitä heiltäkään? Vai onko se ollut käytössä sen jälkeen, jonkun muun kanssa? 

Oikeesti pää on aika sekaisin. Oon luottanut häneen todella paljon. Ehkä jopa liian paljon. Tuntuu suoraan sanottuna aivan perseeltä, jos tälläkin kertaa mun luottamus petetään. Kaiken tämän päällehän kuitenkin hän sit on päättänyt kertoa musta muun muassa koko perheelleen sekä ainakin osalle kavereista. Hän halusi lähteä mun ja kaverini kanssa terassille mukaan. Tutustua mun ystäviin. 

Ettei soppa yhtään helpottaisi, meen huomenna taas Helsinkiin työhaastatteluun. Työt saattaisi alkaa ASAP, jos hyvä tuuri käy. Pitäisi varmaan pomppia ja kiljua riemusta; mutta miten helvetissä meidän käy? Toisaalta just tänä iltana sain asiasta voimaa. Jos se oikeasti rakastaa ja tukee mua, se on mun kanssa vaikka mä asuisin 250 kilometrinkin päässä. Toisin kuin eksäni olisi tukenut. Tähän asti hän on ainakin jaksanut olla iloinen ja kannustaa. Mutta entäs tosipaikan tullen? Sanooko hän, että tän ois nyt parempi loppua tähän? 

Sanoin kaverilleni tällä viikolla, et mulla on asiat tällä hetkellä kyllä ihan helvetin hyvin. Mahdollisesti hyvä uusi duunipaikka tiedossa, oon tavannut kivan miehen, koulu menee kivasti, koirien kanssa menee kivasti. Kaikki on oikeasti loistavasti. Mutta sisällä on silti tyhjä olo. Tyhjä olo, joka ei poistu varmaan ikinä. 

Sanoin myös, että mun on edelleen käsittämättömän vaikea ymmärtää, miten eksäni pystyi aloittamaan lennosta uuden suhteen. Ottamaan jonkun mun tilalle. Mulle tää tuntuu edelleen todella vaikealta. Ottaa joku tilalle. Yksi ilta mietin, etten voi M:ta koskaan edelleenkään ajatella sanovani koirien isäksi. Vaikka mä niin aluksi ajattelin. Ei se niiden isä ole. Ei se pysty sitä samaa roolia ottamaan, vaikka niistä tykkääkin. 

maanantai, 15. heinäkuu 2019

Helsinki.

Oon saanu särkyä
ja sattuu yhä

Näen itseni noissa tavaroissa jotka otit oikeudekses rikkoa, joo
mulla on ne vielä
Oon menny eteenpäin paljon taaksein jättäen
En kanna kaunaa enkä piiloudu jos sut jossain nään, joo
mut toivon etten nää
Valisen mun reitit niin että mentäis ristiin
En astu sun kotikadulle ollenkaan
sen jätän rauhaan
Joo-o, sun katu on sun mut on loput kaupungista mun
Kun eromme aiheutti valtataistelun, mun mielessä ainakin
Taidan olla hullu, täysi sekopää
mut mun reviirille ei kantsi enää tulla näyttäytymään
Uutta vanhan päälle jotta vanha ei hengitä
Uusi piiri ympärille ettei menneisyys määritä
Alle uusi asunto, freesi startti kato
on tässä kohtaa ainut vaihtoehto
Mun tarvii päästä yli tän
mut suhun törmään kun katuu ylitän
Joo-o, sun katu on sun mut on loput kaupungista mun
Kun eromme aiheutti valtataistelun, mun mielessä ainakin
Taidan olla täysi sekopää
Mut mun reviirille ei mahdu yhtäkään hulluu enempää
Minä riitän
Mulle minä riitän

Tapasin tasan kaksi viikkoa sitten miehen, jonka kanssa heti alusta asti synkkasi tosi hyvin ja synkkaa edelleen. Jonka kanssa on ensitreffeiltä asti suunniteltu yhteistä tulevaisuutta. Jonka kanssa on nähty tosi tiiviisti viime viikot. Nauraskelin jo, että käyköhän tässä niin, että mä asunkin ennen eksääni jonkun kanssa yhdessä. Hyvin mahdollista.. 

Hän on samalla alalla. Hän on kotoisin samalta seudulta. Hänkin haluaa muuttaa Helsinkiin. Hänkin on opinnoissaan ihan loppusuoralla. Kaikki natsaa. Toivottaa keskellä yötä kännissäkin mulle pusuja ja koirille rapsutuksia. Tykkää koirista. Haluaa koko paketin eikä vaa mua. On todella komea. Tykätään toisistamme tosi paljon.  On niin paljon ns. omaakin elämää, että saadaan järjestellä aikalailla että ehditään näkee. On ainejärjestöaktiivi, puhuu työkseen. Ihan eri maata sosiaalisilta taidoilta mitä eksäni. Tulee kaikkien kanssa toimeen, sellainen joka on kiva viedä munkin kavereita näkemään eikä tarvitse pelätä että olisi siellä kuin tikku paskassa. Kuten eksäni oli. Hänellä on tosi samanlaisia kokemuksia suhteista kuten mullakin. Hänenkin entinen avovaimonsa on vaan ilmottanut että lähtee ja se on ollu siinä. Ei oo paljoo halunnut jutella. 

Silti kurkkua on kaksi viime päivää kuristanut. Ehkä siksi, että meen huomenna työhaastatteluun Helsinkiin. Tosi kiva paikka mihin on haastattelu, mutta Helsinki merkkaa sitä, että voin törmätä käytännössä missä vaan eksääni. Tai hänen uuteen tyttöystäväänsä. Helsinki merkkaa sitä, että se uusi jää tänne. Mietityttää, miten meidän käy. Kestetäänkö me sitä välimatkaa näin nopeasti? Kestetäänkö me sitä stressiä, mitä meidän molempien gradut ja työt aiheuttaa? Heitin kaverilleni ihan vitsillä viikkoa tai paria ennen tän uuden tapaamista, että mä varmaan vielä mun tuurilla löydän täältä miehen ja jään tänne enkä muuta Helsinkiin. Heh heh, saanko jonkun vuoden ennustajapalkinnon näillä taidoilla? 

Jollain tavalla kurkkua on kuristanut edelleen myös asioiden keskeneräisyys. Jollain tavalla mun suurin toive olisi tällä hetkellä, että saatais mun eksän kanssa asiat jotenkin selvitettyä. Koska hyvin todennäköisesti mä alan pian seurustella, ja ois ihan helvetin kiva, että asiat ois selvitetty ennen sitä. Toisaalta en tiedä onko tähän samaan soppaan hyvä idea alkaa sotkemaan mitään vanhaa. Itse en aio asiaa alkaa kaivelemaan, mutta jollain tavalla se helpottaisi. Ettei tarvitsisi pelätä Helsingissä minkä nurkan takaa ne pomppaa eteen. 

Kyllä mä viime päivinä oon myös miettinyt sitä, miten surullista se on, että asiat meni niiku ne sillon meni. Miksei osattu rakastaa toisiamme? Toisaalta, kummatkin siitä suhteesta koitti niin monta vuotta pyristellä irti onnistumatta siinä, että jossain vaiheessa tämä olis joka tapauksessa ollut edessä. 

tiistai, 25. kesäkuu 2019

Se toinen

Käytiin todella mielenkiintoinen keskustelu sen toisen kanssa muutama viikko sitten. Oon miettinyt paljon asiasta tänne kirjoittamista, mutta tarina on jollain tavalla niin pitkä ja ajatukset sekaisin mun päässä etten tiedä mitä sanoa. 

En muista enää tarkkaan mistä keskustelu lähti oikein liikkeelle. Hän kuitenkin kertoi kuinka on masentunut kun töissä ei mene hyvin ja harrastuksen kanssa on kuulemma myös ongelmia. Näiden takia hän kuulemma haukkuu itseään avovaimolleen, joka taas ottaa nämä asiat hyvin henkilökohtaisesti. Sain kuvan heidän keskustelusta, jossa hänen avovaimonsa oli laittanut "lopeta!!!!" -viestejä jne. Kuulosti tosi samalta kun meidän suhde eksäni kanssa. Mä totesin, että toi lopeta on oikeesti pahinta mitä toiselle tossa tilanteessa voi sanoa. Koska eihän se sun paha olo sillä poistu, että joku kieltää sulta sen tunteen ja koitat toista miellyttääksesi lakaista sen maton alle. Se tunne vaan pitää kokea ja antaa ajan kanssa mennä ohi. Sama juttu meillä oli eksäni kanssa. En hänen mielestään olisi saanut jäädä murehtimaan epäonnistumisia. Koitin tehdä niin. Lopulta ne kielletyt tunteet kasvoivat vaan yhdeksi suureksi kielletyksi ahdistukseksi, jota ei päässyt karkuun. Ruokimme toistemme pahaa oloa tällä kierteellä. 

Eron jälkeen kaikista parasta on ollu se, ettei kukaan käske miltä susta pitäisi tuntua. On ollut maailman ihaninta saada olla niin pitkään surullinen kuin vain haluaa. Kukaan ei käske lopettamaan, vaikka itkisin yhtäkkiä kesken aamiaisen kotisohvalla. Näinkin on aika usein käynyt. Ja se on vain ihanaa. Ettei tarvii peitellä niitä kyyneliä keneltäkään. Se toinen sanoi ettei ollut koskaan edes osannut ajatella asiaa näin, oli kuulemma vain ajatellut että tietenkin toisen pitää vain tsempata. Mut ku kerroin oman tarinani hän totesi et niin se tosiaan menee. 

Seuraava aihe oli riitely. Heillä riitely on kuulemma ihan samanlaista mitä meillä oli. Hänen puolisonsa menee täysin lukkoon jos hän huutaa yhtään. Myös hän sanoo riidoissa asioita, joita ei oikeasti tarkoita. Eikä hänenkään puolisonsa ymmärrä miksi hän tekee niin. Tapettaiskohan me toisemme jos oltais oikeessa elämässä yhdessä, koska ollaan niin helvetin samanlaisia?

Sit hän vielä kysyi onko paha, ettei hän tykkää puolisonsa pukeutumisesta. No onhan se. Lopuksi hän totesi vaan et ei helvetti, hän saa näin paljon paskaa kerrottua suhteestaan muttei yhtään riviä positiivista. Kuulemma ei jaksaisi enää edes harrastaa seksiään oman puolisonsa kanssa. Hieno suhde.

Lopulta tämäkin vakava terapiasessio päättyi sit siihen et pohdittiin pitäisikö meidän mennä yöksi vanajanlinnaan vai sokos hotelliin. Ja saman päivän aamuna olin tainnut päättää etten enää viestittele hänen kanssaan mitään muuta kuin mitä normaalit kaverit viestittelee. Heh heh, hyvin meni. Pari päivää tätä viestittelyä taas jatkui kunnes taas järki palasi päähän. Oli vaan aikamoista huomata hänen tyttöystävänsä kommentoineen samana påivänä pussailevia hymiöitä hänen uuteen instakuvaansa. Hän ei ollut vastannut siihen mitään. Sen sijaan hän oli laittanut samana päivänä mulle täysin saman hymiön. Eew. 

Kerroin näistä keskusteluista kaverilleni. Hänestä tää on vaan siistiä, miten ollaan niin sielunkumppaneita keskenämme. Ois se siistiä ilman tätä seksuaalista puolta keskusteluissa. Musta tuntuu et uuden suhteen aloittaminen tällä hetkellä olisi ihan kauheaa, kun hän saa mun polvet veteläksi ihan samalla tavalla nyt 24-vuotiaana kuin kymmenen vuotta sitten 14-vuotiaana.. ja on saanut kaikki nämä vuodet. Kyllä mä voin jo nyt myöntää, että eksäni oli vaan lohdutuspalkinto kaikki nää vuodet koska en saanut häntä. Niin kauheaa kuin se on ääneen sanoakin. Jo suhteen aikana muistan joskus havahtuneeni kaiken keskellä miettimään; ei vittu missä kulississa mä oikeasti elän. Rakastan toista ihmistä ja elän silti ihmisen kanssa joka aiheuttaa mussa lähinnä ärtymystä, koska se ei ymmärrä mua. Ei samalla tavalla kuin hän. 

Oon miettinyt, pitäisikö mun oikeasti alkaa tehdä jotain että saisin hänet. En vaan tiedä uskallanko. Ja samalla mä romuttaisin hänen avovaimona elämän. Avovaimon, joka haluaisi ensi keväänä alkaa yrittämään hänen kanssaan lasta. Toisaalta en tiedä pitäisikö juuri senkin takia tehdä jotain. Ansaitseeko yksikään lapsi syntyä tuollaiseen suhteeseen?

sunnuntai, 23. kesäkuu 2019

7 vuotta

Jos me oltais vielä yhdessä, tänään olisi tullut tasan 7 vuotta seurustelua täyteen. Onneksi ei tullut.

Sen kunniaksi toki ex-kumppanini uusi tyttöystäväkin näytti käyvän ihastelemassa tänään mun ig-profiilia. Usean tunnin ajan vielä?! Liekkö sitten tiennyt tän vuosipäivän, lukeeko se tätä blogia vai onko eksäni jotenkin vaikeana. Who knows.

Jollain tavalla toi kuitenkin vahvisti vaan mun ajatusta siitä, ettei se oo edelleenkään päässyt täysin yli tästä sopasta. Vaikka somessa kaikki olevinaan näyttääkin niin ihanalta. Kyllä mä arvasin, että tyhjä olo siellä sisällä silti on.

Mietin hetken pitäisikö sanoa eksälleni tästä. En sano. Ei kuulu mulle eikä tunnu ees pahalta, paitsi sen tyttörukan puolesta..

Ei sillä. Ahdisti oma yksinäisyys itseänikin eilen. Sit taas muistin yhden muiston vuosien takaa kun olin taas joutunut itkien ja huutaen perustelemaan yhtä itselleni tärkeää asiaa ex-kumppanilleni. Eikä se silloinkaan nähnyt mun pahaa oloani. Ajatteli vain omaa persettään. Silloin tajusin, että ei ikinä enää samaa. Näin on hyvä.