Kirjotan riimejä, kuuleeks kukaan niitä

Ne kysyy mitä siitä ettei mikään ikin riitä

Tää on ku heroiinii, ei kovin puhdasta

En erota kipua enää aistien juhlasta

 

Maanantai mustaa ja rakastun perjantaina

Timanteiksi taivaalle muistot on vieny aika

Luvas satatuhat mustaa joulua

yhen illan kaksoiselämänkoulua

 

Jaksan vaan voimalla seuraavan elämyksen,

sen seuraavan merkityksettömän selätyksen

Mul on joku muisto siitä mitä etin,

sun kuva jonka kadotin kun itseäni petin

 

Ei kelaa elämää, ei kelaa kuolemaa

Vaan olemassa täällä ollaan.

 

Mä oon tosi hukassa tällä hetkellä itseni kanssa. Jollain tavalla tällä hetkellä toivoisin, että hän ottaisi yhteyttä. Että viimeinkin saataisiin asiat puhuttua. Että viimeinkin saisin jonkun oikeasti henkisen tason selityksen hänen toiminnalleen. Pitkään toivoin, että hän ei ottaisi yhteyttä. Että hänestä ei kuuluisi enää ikinä. Mutta on vaan niin vaikea mennä itsensä kanssa eteenpäin, kuulematta totuutta.  On vain niin paljon kysymyksiä, joihin haluaisi vastauksen.