Tää on ollu semmonen aihe, jota oon pyöritellyt päässäni pitkään. Uskallus kirjoittaa siitä on kuitenkin ollut jollain tavalla hukassa. Eikä selvää vastausta oo ollu päässä. 

Puhuin tästä aiheesta viikonloppuna kaverini kanssa. Sanoin, että jollain tavalla mä en tiedä oliko mun rakkaus aitoa. Olinko mä sen ihmisen kanssa vain, että saisin kokea olevani normaali. Saisin hänen kauttaan normaalin perheen, kaveripiirin, yhteisen kodin, koiran, lomamatkat.. Jotain normaalimpaa mitä oma lapsuus ja nuoruus oli ollut. 

Uskoin, että normaalius korjaa mun rikkinäisyyden. Uskoin, että normaalius tuo onnen. Uskoin, että onnen tuo se, että on aikuisena kaikki niiku normaalisti pitää olla: uusia auto, rivarinpätkä, aviomies, koira. Mutta unissani näin painajaisia häistä ja raskaudesta. 

Muistan nuorempana joskus miettineeni, että en oikeasti nauti hänen kanssaan kahdestaan olemisesta. Että oikeastaan nautin enemmän hänen kaveriensa kanssa olemisesta ja menemisestä kuin hänen kanssaan kahdestaan olosta. En vaan ollut valmis luopumaan siitä kaikesta, mitä hän mun elämääni toi. Ajattelin, että jäisin ihan tyhjän päälle. 

Hänen maailmassaan ei ole värikkyyttä. Hänen maailmassaan kaikki on tosi mustavalkoista. Hänen kaikista kavereistaan tulee diplomi-insinöörejä. Hänen kaikista sisaruksistaan myös. Hän ei tunne elämässä epäonnistuneita ihmisiä. Hänen maailmassaan ei asuta vielä melkein 40-vuotiaana vuokralla yksinhuoltajina. 

Kävin alla olevan keskustelun sen toisen miehen kanssa vajaat kaksi kuukautta ennen meidän eroa. Näytin sen ex-kumppanilleni. Hän suuttui, ja sanoi, että mä naureskelen hänelle kavereitteni kanssa. En mä naureskele. Mä ahdistun. 

M: Meil on nyt ollu aika pahoja riitoja just ku tulevaisuuden haaveet ei vaan kohtaa. Hän menee fortumille loppuelämäkseen Espooseen ja valmistuu dippainssiksi ja on tyytyväinen vitun tylsään elämäänsä. Ja äitin luona käydään sunnuntaisin syömässä ja esittämässä miten hienoa onkaan syödä naudan sisäfilettä. 

T: Kuulostaa hyvin teennäiseltä paskalta. 

M: Mua ahdistaa ihan vitusti. En vaa sovi tähän muottiin. Koitan aina viimesee asti vältellä ettei se porukoille tarviis mennä esittää täydellistä perhettä. 

T. Kuulostaa yhä teennäiseltä. 

M: Sit saatiin täl viikol hyvä riita aikaseks siitä kun hänellä oli niin vaikeaa ku uusi puhelin ei tullu sillo ku luvattu. Että siinä hänen suurimmat ongelmat. 

Ja niin. Oon just miettiny, miten hyvin noi mun kommentit kiteyttääkään mun ajatukset. Musta tuntu vaa nii vitun tyhmältä, turhalta ja onnettomalta kiukutella jostain puhelimesta. Miettien millasia asioita ite on miettiny viime vuodet. Oon muun muassa miettinyt tappaakohan mun siskon ex-mies mun siskon tai sen lapset, oon valvonu öitä miettien et ei kai meidän äiti tapa meidän iskää mustasukkaisuuksissaan. Oon miettiny kuoleeko mun siskon lapsi. Ja yksi kehtaa kiukutella jostain vitun puhelimesta. Tai astianpesukoneessa likaisiksi jääneistä tiskeistä. Tai koiran pissistä lattialla. Tai valittaa siitä, miten taas pitää mennä ulos koirien kanssa. 

Mä en valita arkisista asioista nykyään ikinä, vaikka kuinka ärsyttäisi. Koiria ulos viedessäni koitan muistaa vaan olla sen sijaan kiitollinen siitä, että kaikki niistä on elossa. Sekään ei mikään itsestään selvyys oikeasti ole. Mutta kun ikinä elämässä ei oo oikeesti ollu vaikeeta, ei sitä normaalia arkeaan vaan osaa arvostaa samalla tavalla. Aina löytyy jotain, mikä on olevinaan vikana. Vaikka kaikki ois oikeasti niin helvetin hyvin todellisuudessa.