Se ihastusjuttu meni kauniisti sanottuna vituiks. Ja hyvä niin. Tajusin, et ihastuin, koska sain siitä niin samanlaiset vibat kuin eksästäni. Siinä ihmisessä oli jotain niin tuttua. Eipä kai siitä sen enempää. Luulen, että hänelle oli vähä liian paha paikka kantaa elämässä mukana mua ja mun menneisyyttä. Häneltä puuttui työkalut käsitellä asiaa. 

A tinderistä tuli viime yönä puolilta öin mun luokse. Avattiin shampanjapullo. Istuttiin ja juteltiin kolme tuntia keskellä yötä mun parvekkeella juttelemassa. Juteltiin koulusta, töistä, koirista. Ja tietenkin mun eksästä, erosta, sen uudesta muijasta, koirien kanssa yksinjäämisestä. Suosikkiaiheistani. Aihe, joka mies toisensa jälkeen kiinnostaa. 

Hän ei mun taustasta tuntunut paljoa säikkyvän. Meni ehkä 10 minuuttia siitä kun hän sulki mun ulko-oven, että sain häneltä viestiä. Harmi, että hän ei samalla tavalla saanut perhosia mahanpohjaan mitä moni muu on saanut. Mutta aion mä häntä vielä nähdä. Hyviä puolia hänessä on kuitenkin niin paljon, hän on komea, hänellä on koira, hän on samalla alalla. Hän osaa puhua tunteistaan. Hänessä vaan ei ehkä ollut sillä tavalla mitään tuttua, joka saisi ne samat fiilikset aikaan mitä ex-kumppanini kanssa oli silloin joskus aikanaan. Niitähän mä haen. Ja niihin mä ihastun. 

Huomenna lähden hermolomalle viikoksi ulkomaille. O tinderistä sanoi, että mennään sit heti koirien kaa lenkille ku palaan takaisin. Hän mietti jo metsästyslupien hankkimista, että voisi alkaa sit metsästää mun koirien kanssa. Ihanan omistuvainen. Hän on ostamassa omaa asuntoa. Oon kuulemma koirien kanssa sinnekin tervetullut asumaan. Oispa tinder vaan tosielämää, ja natsaispa hommat in real life aina yhtä hyvin. 

Ei pitäis stalkata, mut stalkkaan silti. Huomasin, että ex-kumppanini uusi kumppani oli toivotellut netissä näkyvästi ex-kumppanini äidille hyvät juhannukset, lisännyt facebookkavereiksi kaikki ex-kumppanini perheenjäsenet sisaruksista lähtien ja niin edelleen.. Onpahan sit eksäni todella saanut jotain erilaista kuin minä. Mä en olisi ikinä tehnyt noin. Musta ei ole olemaan tekopyhän tekoystävällinen kaikille kumminkaiman siskoille, joiden kanssa en mistään muusta syystä ikimaailmassa olisi tekemisissä. Sellainen mä vaan olen, enkä valitettavasti muuksi muutu. Enkä edes halua muuttua. Kohtelias mä voin olla, mutta turhaa paskanjauhajaa musta ei saa. Mulla on muutakin tekemistä omalla vapaa-ajallani. Mä en halua pitää lähelläni kuin ne ihmiset, joihin mä oikeasti luotan. Omat sukulaisetkaan ei siihen luottoporukkaan kuulu. Sukulaisissa mua jollain tavalla oksettaa eniten se, miten ne useasti kokee oikeudekseen juoruta sun asiat eteenpäin kyselemättä. Siks vietän paljon mielummin aikaa ihmisten kanssa, jolle voin kertoa asioita, ja tietää, että ne pitää ne itsellään. Ystävät ei neuvo, moralisoi tai tupuja elämänohjeita. Sukulaiset tekee usein niin. Mä en jaksa taistella tai laittaa vastaan. Mielummin koitan hymyillä väkisin ja ohittaa koko tilanteen. 

Osaa sukulaisissa olla hyviäkin tyyppejä. Sellaisia, joille ei tarvitse esittää mitään muuta. Sellainen mun mummo oli. Mummon kanssa haistatettiin toisillemme paskat, vitut, kuset ja ties mitkä. Löin joskus luurin korvaan kun meni hermot. Aina silti sovittiin. Joku vois sanoo, eikö tee pahaa miettiä et oon ollu ilkee mummolleni, joka on nyt kuollut. Ei tee. Ihan kaikesta huolimatta tiedän, että mummo tiesi, että rakastan sitä. Sitä se oikea rakkaus on, että sanoo toiselle suoraan. Rakkautta ei oo se, että kaunistelee asioita ja kertoo asioita mitkä sattuu miellyttämään kuulijaa. Kertoo vaan niitä asioita, mitä muut haluaa kuulla. Se on musta vaan oksettavaa. 

Mietin eilen keskustaan kävellessäni, että on se vaan oikeasti tosi juttu, että puoli vuotta eron jälkeen alkaa helpottaa. Kohta on kulunut puoli vuotta. Voin sanoa suoraan, et enää tänne ei tee eksästäni ees mieli kirjottaa. Ei oo hänestä enää mitään sanottavaa. Pään sisäinen hyökyaalto on jo tasaantunut. Tekee ennemmin mieli kirjottaa uusista miehistä. 

Parin viime päivän miete on ollut, miksi uutta rakkautta kutsutaan myös uudeksi onneksi. Ihan käsittämätöntä. Mä oon tällä hetkellä onnellisempi kuin koskaan aiemmin aikuisiällä. Eikä mulla mitään rakkautta ole. Uusi onni sen sijaan on. Mun onneen kuuluu se, että mä melkein itken, kun katson omia koiriani ja mietin, että saan oikeasti todella olla noille se äiti. Mun onneen kuuluu ihanat ystävät, jotka saa mut joka ikinen päivä nauramaan. Mun onneen kuuluu mun elämä, joka on täydellinen just näin. Mä oon onnellinen kerrankin jo matkalla, enkä vasta määränpäässä.