Ero on antanut mulle paljon. Vaikka usein tuntuukin, että tää on ihan kamalaa paskaa päivästä toiseen enkä millään jaksais, niin silti. 

- Ero on opettanut mua, etten voi saada toista ihmistä reagoimaan haluamallani tavalla. Ex-kumppanini on kieltäytynyt puhumasta kanssani tai käsittelemästä tän eron "syvällisiä" syitä ja mun vaan täytyy hyväksyä se: en mä käskemällä saa häntä niitä käsittelemään, vaan sen halun pitää lähteä ihan itsestään. Pinnallisia syitä olen kyllä saanut korikaupalla, mutta ei ne ketään eteenpäin vie. "Tuntui et me ei osattu tehdä mitään yhdessä". Jep, mutta mikäs siihen sit oli syynä? Ehkä välillä olen näissä tilanteissa liiankin analyytinen, mutta uskon sen auttavan mua itseäni tulevaisuudessa löytämään sen oikean. Pitkään mä yritin sitä saada tajuamaan, asettumaan mun tilanteeseen ja ymmärtämään. En saanut, joten annan olla. Koen sen loppupeleissä olevan vain sen häviö, ettei se käsittele asiaa kuten mä. 

- Ero on saanut mut pohtimaan aitoa rakkautta. Mulle aito rakkaus ei merkitse kylpylälomia, hienoja ravintolaillallisia tai yhteistä kaunista kotia. Mulle aito rakkaus merkitsee sitä, että kuuntelee, hyväksyy ja kohtaa toisen ihmisen ihmisenä kaikkine pelkoineen ja heikkouksineen. Pystyy asettumaan toisen rooliin, eikä hylkää vaikeanakaan hetkenä. Että nauttii toisen kanssa olemisesta ihan joka ikinen päivä ilman vitututuksen tunnetta. Ilman, että täytyy tapahtua jotain hienoa tai tehdä yhdessä vähintään ravintolatason illallinen. Mulle rakkautta osoittaa enemmän se, että joku oikeasti veisi mun koirat ulos ku mä oon väsynyt, kuin se, että veisi mut hienolle lomalle aurinkoon. Mulle riittää, että mun kanssa halutaan olla ja mut hyväksytään tällaisena kuin mä olen. 

- Ero on opettanut mua tyytymisen sijasta vaatimaan. Vaatimaan itseäni kohtaan arvostusta. Mua ei kohdella enää kuin jotain kynnysmattoa, jonka voi vaan ottaa kaapista takaisin kun uuteen on kyllästytty. Vaatimaan, että mun ääni tulee kuulluksi muutenkin kuin huutamalla ja raivoamalla. 

- Ero on opettanut, että välillä on ihan ok olla vaan. Ennen tunsin kauheaa syyllisyyttä kokoajan, jos en tehnyt jotain järkevää. Usein loppupeleissä sit vaan istuin tekemättä mitään, kun lamaannuin siitä tunteesta täysin, kun en saanut mitään aikaiseksi. Koin ihan järkyttävää syyllisyyttä. Tai sitten vaihtoehtoisesti tein asioita kuin robotti, ilman että niistä nautin. Tunsin syyllisyyttä jopa siitä, jos pidin omia koiriani sylissä vaan tekemättä jotain "järkevää". Nykyään saatan vain olla, katsoa ja miettiä, miten ihana elämä mulla loppupeleissä onkaan. 

- Ero on opettanut, että joskus on oikeasti parempi olla yksin. Mietin erotessa: oisinko mielummin avovaimo vai yksin asuva opiskelija? Ehdottomasti se avovaimo, mutta jos sen olo on sisällä on niin tyhjä, niin mielummin oon kuitenkin se yksin asuva köyhä opiskelija. Kulissit meni, mutta tilalle tuli henkisesti jotain paljon suurempaa. 

i lost you,
but i found me.

so i win.