On niin kauhean paljon erilaisia tapoja rakastaa ja osoittaa rakkauttaan. 

M:n kanssa mulla iskee usein epäusko siihen, tykkääkö se musta vai ei. Se ei ole sellainen lässynlää runeberg, joka kirjoittelisi mulle viestejä ikävästään tai siitä miten tykkää musta. Se osoittaa sen enemmin sitten käytännön teoilla: haluaa yllättää mua, haluaa mulle parasta, haluaa olla mun kanssa. Ostaa samppanjat ja laittaa aamupalat. On mun henkilökohtainen IT-tuki ja auttaa valittamatta. 

Ex-kumppanini taas oli just tätä lässynlääruneberg-tyyppiä, näin kovin kauniisti sanottuna. Hoki ikäväänsä ja rakkauttaan, mutta käytännön teot ei puhuneet sanojen puolesta. Mä en osannut puheiden tasolla vastata siihen rakkauteen. Mä näytin rakkauttani enemmänkin käytännön tasolla: laitoin yhteisiä lounaita, halusin yllättää, halusin ostaa hänelle juttuja jne. Hän ei selvästi ymmärtänyt mun rakkauden kieltäni, tapoja, joilla koitin hänelle rakkautta ilmaista. Hänestä mun käytös näyttäytyi välinpitämättömyytenä, koska saatoin ohittaa hänen ikäväviestinsä enkä käyttäytynyt samalla tavalla. Se vaan oli mulle niin vaikeaa sanoa ääneen omia tunteita. 

Oon kokenut, että ex-puolisoni koki aikamoista tuskaa ja riittämättömyydentunnetta mun käytöksen takia. Näki itsessään olevan vikaa, kun mä en reagoinut niinkuin hän olisi halunnut. Eihän se vika hänessä ollut, vaan mussa ja mun kasvatuksessa. Kun ei vanhemmatkaan ole mulle osanneet sitä rakkautta näyttää ja sanoa ääneen, miten mäkään osaisin? 

Kun mä en ikävääni ja rakkauttani osannut sanoiksi pukea, ex-kumppanini selvästi otti oikeudekseen pettää mua. Ja pettäminen oli mun syy. Jos hän ei saa multa sanallista rakkautta, hän hakee sitä sitten jostain muualta. Niin hän teki vaihdossa ollessaan. Ehkä myös intissä ollessaan? Koska häneltä silloinkin löytyi deittisovelluksesta profiili. Syyttäessäni häntä pettämisestä, hän syytti mua siitä, etten mä kaivannut häntä tarpeeksi. Mistäs sinä tiedät miten minä olen kaivannut? En vaan pukenut kaipaustani sanoiksi. Itkin monta kertaa lattialla yksin, kun hän siellä vaihdossa oli. 

M:n kanssa mä oon joutunut harjoittelemaan tunteiden sanoiksi pukemista. Opettelemaan, että kannattaa sanoa, että näin on hyvä. Kannattaa sanoa jotain positiivista, vaikka asia muuten olisikin negatiivinen. Ei kannata vain valittaa. 

Kulunut viikko on jollain tavalla ollut taas henkisesti jotenkin aika raskas. On painanut mieltä katsoa koiria ja miettiä, ettei heillä ole isää hänen itsekyytensä takia. Edelleen se painaa. Se itsekkyyden ja paskuuden määrä. Miten kukaan voi olla sellainen? Miten kaikki hänen läheisensä ovat voineet hyväksyä hänen tekonsa? Päässä soi tänä aamuna keskustelu, kun kysyin eikö hänen vanhempansa olleet huolissaan miten mä pärjään. "Mä sanoin niille, että hyvinhän sä pärjäät koirien kanssa". Niinhän mä pärjään, mutta tekisi silti mieli vain mennä hakkaaman hänen päätänsä kiviseinään ja kysyä, miten helvetissä sä pystyt elämään itsesi ja oman itsekkyytesi kanssa? 

Jollain tavalla olen tästä aiheesta tosi vihainen hänelle. Edelleen. Vaikka enhän mä hänen antaisi koiria edes tavata, ikinä enää. Enkä omaan elämäänikään enää ikinä yhtä pinnallista ihmistä haluaisi. 

Pinnallisuus. Näytin M:lle yhtenä päivänä mun yo-kuvaa viiden vuoden takaa. Hän sanoi siitä, että näytän ihan eri ihmiseltä. Totesin, että sitä mä kyllä olenkin. Tuolloin suurin murheenaihe oli, jos ripsienpidennyksiä oli tippunut enemmän toisesta silmästä kuin toisesta. M totesi tähän "Kauhee, et kyl nykyää vaikuta yhtään semmoselta". No onneks en. Niin ne ihmiset muuttuu. Ja kun ihmiset muuttuu, toiset ihmiset ei tykkää. Eksäni tykkäsi siitä ihmisestä, joka oli kiinnostunut matkustelusta, ripsienpidennyksistä, sisustuksesta ja muusta pinnallisesta paskasta. Ei siitä ihmisestä, jolle rahaa ja ulkonäköä tärkeämpää on oma henkinen hyvinvointi.