Käytiin todella mielenkiintoinen keskustelu sen toisen kanssa muutama viikko sitten. Oon miettinyt paljon asiasta tänne kirjoittamista, mutta tarina on jollain tavalla niin pitkä ja ajatukset sekaisin mun päässä etten tiedä mitä sanoa. 

En muista enää tarkkaan mistä keskustelu lähti oikein liikkeelle. Hän kuitenkin kertoi kuinka on masentunut kun töissä ei mene hyvin ja harrastuksen kanssa on kuulemma myös ongelmia. Näiden takia hän kuulemma haukkuu itseään avovaimolleen, joka taas ottaa nämä asiat hyvin henkilökohtaisesti. Sain kuvan heidän keskustelusta, jossa hänen avovaimonsa oli laittanut "lopeta!!!!" -viestejä jne. Kuulosti tosi samalta kun meidän suhde eksäni kanssa. Mä totesin, että toi lopeta on oikeesti pahinta mitä toiselle tossa tilanteessa voi sanoa. Koska eihän se sun paha olo sillä poistu, että joku kieltää sulta sen tunteen ja koitat toista miellyttääksesi lakaista sen maton alle. Se tunne vaan pitää kokea ja antaa ajan kanssa mennä ohi. Sama juttu meillä oli eksäni kanssa. En hänen mielestään olisi saanut jäädä murehtimaan epäonnistumisia. Koitin tehdä niin. Lopulta ne kielletyt tunteet kasvoivat vaan yhdeksi suureksi kielletyksi ahdistukseksi, jota ei päässyt karkuun. Ruokimme toistemme pahaa oloa tällä kierteellä. 

Eron jälkeen kaikista parasta on ollu se, ettei kukaan käske miltä susta pitäisi tuntua. On ollut maailman ihaninta saada olla niin pitkään surullinen kuin vain haluaa. Kukaan ei käske lopettamaan, vaikka itkisin yhtäkkiä kesken aamiaisen kotisohvalla. Näinkin on aika usein käynyt. Ja se on vain ihanaa. Ettei tarvii peitellä niitä kyyneliä keneltäkään. Se toinen sanoi ettei ollut koskaan edes osannut ajatella asiaa näin, oli kuulemma vain ajatellut että tietenkin toisen pitää vain tsempata. Mut ku kerroin oman tarinani hän totesi et niin se tosiaan menee. 

Seuraava aihe oli riitely. Heillä riitely on kuulemma ihan samanlaista mitä meillä oli. Hänen puolisonsa menee täysin lukkoon jos hän huutaa yhtään. Myös hän sanoo riidoissa asioita, joita ei oikeasti tarkoita. Eikä hänenkään puolisonsa ymmärrä miksi hän tekee niin. Tapettaiskohan me toisemme jos oltais oikeessa elämässä yhdessä, koska ollaan niin helvetin samanlaisia?

Sit hän vielä kysyi onko paha, ettei hän tykkää puolisonsa pukeutumisesta. No onhan se. Lopuksi hän totesi vaan et ei helvetti, hän saa näin paljon paskaa kerrottua suhteestaan muttei yhtään riviä positiivista. Kuulemma ei jaksaisi enää edes harrastaa seksiään oman puolisonsa kanssa. Hieno suhde.

Lopulta tämäkin vakava terapiasessio päättyi sit siihen et pohdittiin pitäisikö meidän mennä yöksi vanajanlinnaan vai sokos hotelliin. Ja saman päivän aamuna olin tainnut päättää etten enää viestittele hänen kanssaan mitään muuta kuin mitä normaalit kaverit viestittelee. Heh heh, hyvin meni. Pari päivää tätä viestittelyä taas jatkui kunnes taas järki palasi päähän. Oli vaan aikamoista huomata hänen tyttöystävänsä kommentoineen samana påivänä pussailevia hymiöitä hänen uuteen instakuvaansa. Hän ei ollut vastannut siihen mitään. Sen sijaan hän oli laittanut samana päivänä mulle täysin saman hymiön. Eew. 

Kerroin näistä keskusteluista kaverilleni. Hänestä tää on vaan siistiä, miten ollaan niin sielunkumppaneita keskenämme. Ois se siistiä ilman tätä seksuaalista puolta keskusteluissa. Musta tuntuu et uuden suhteen aloittaminen tällä hetkellä olisi ihan kauheaa, kun hän saa mun polvet veteläksi ihan samalla tavalla nyt 24-vuotiaana kuin kymmenen vuotta sitten 14-vuotiaana.. ja on saanut kaikki nämä vuodet. Kyllä mä voin jo nyt myöntää, että eksäni oli vaan lohdutuspalkinto kaikki nää vuodet koska en saanut häntä. Niin kauheaa kuin se on ääneen sanoakin. Jo suhteen aikana muistan joskus havahtuneeni kaiken keskellä miettimään; ei vittu missä kulississa mä oikeasti elän. Rakastan toista ihmistä ja elän silti ihmisen kanssa joka aiheuttaa mussa lähinnä ärtymystä, koska se ei ymmärrä mua. Ei samalla tavalla kuin hän. 

Oon miettinyt, pitäisikö mun oikeasti alkaa tehdä jotain että saisin hänet. En vaan tiedä uskallanko. Ja samalla mä romuttaisin hänen avovaimona elämän. Avovaimon, joka haluaisi ensi keväänä alkaa yrittämään hänen kanssaan lasta. Toisaalta en tiedä pitäisikö juuri senkin takia tehdä jotain. Ansaitseeko yksikään lapsi syntyä tuollaiseen suhteeseen?