Menin perjantaina lataamaan tinderin pitkästä aikaa. En ollut kahteen kuukauteen käynyt yksilläkään treffeillä, vaan keskittynyt täysin kaikkeen muuhun elämään ja entisen parisuhteen käsittelyyn. 

Noh, aika heti sieltä löytyikin yksi kiinnostava. Nähtiin perjantaina ja lauantaina ja voin sanoa et oli aika ihastumista ensisilmäyksellä. Mun puolelta. Aika hyvin unohtui huolet ja murheet ja ei painanut vanhan parisuhteen päättyminen enää yhtään. 

Meidän piti nähdä tänäänkin. Kunnes sain viestin "sori, mutta en usko et me enää nähdään". Noni. Se oli siinä. Mitä ehkä jollain tapaa olin aavistanutkin lopulta taas tulevaksi. Paskaltahan se silti tuntuu, että joka ikinen kerta, kun ois joku potentiaalinen ja mua kiinnostava ihminen, käy näin. Toisaalta kuinka monesti joku on ollut musta kiinnostunut ihan samalla tavalla ja mä oon sanonut jotain ihan samanlaista? Aika monesti. Enkä mä ole osannut asettua sen toisen rooliin ja miettiä, miten pahalta siitä mahtaa se tuntua. Valitettavasti. 

Ei itketä, koska en mä sitä ihmistä oikeasti tuntenut. Silti vituttaa ja ärsyttää, että ihmiset ei uskalla kertoa omia tuntemuksiaan suoraan, vaan vedättävät toisiaan tuntematta mitään pahaa omatuntoa siitä. Tuntuu, että oon taas laittanu oman ihastumiseni alennusmyyntiin ja alentunut jonkun kynnysmatoksi.

Taas annoin tsestäni niin helvetisti enkä saanut mitään takaisin. Miten usein sitä vaa enää uskaltaa antaa itsestään näin paljon, kun automaationa on, että huonosti siinä käy kuitenkin? Yhtäkkiä kaipaus vanhaan parisuhteeseen alkoi kasvaa potenssiin sata, koska silloin samanlaisia pettymyksiä ei joutunut kokemaan. Vaikka toki omanlaisia pettymyksiä siinäkin koin, ne ei olleet samanlaisia. 

Oon lukenut paljon viime aikoina siitä, miten toiselta ihmiseltä ei pitäisi odottaa mitään tietynlaista reaktiota tai käytöstä ja näin välttyisi pettymyksiltä. Yksin ollessa ja kun ei tapaile ketään, tätä ei oikeastaan tarvitse miettiä. Ei ole ketään kehen pettyä. 

Oon viime aikoina tuntenut suunnatonta surua ja tyhjyyden tunnetta, kun oon ollu palaamssa reissusta koirien kanssa tyhjään kotiin. Koska oon ahdistunut siitä tiedosta ja tunteesta, ettei siellä kukaan odota meitä. Toisaalta taas joka ikinen kerta ku lopulta oon sen tyhjän kodin oven aukaissut, en oo tuntenut minkäänlaista pettymystä tai ahdistusta. Koska lopulta mulla ei oo ollut mitään odotuksia siitä et joku siellä mua odottaisi ja reagoisi jollain odottamallani tavalla, en voi myöskään pettyä. 

Parisuhteessa ollessa taas tuntui, että noissa tilanteissa tuli petyttyä paljon useammin. Kun toinen ei ollutkaan kaivannutkaan mua kotiin yhtä paljon kun olin odottanut tai tehnyt jotain tekoja mua ajatellen, kuten käynyt kaupassa. Yksin asuessa tuollaisiin asioihin ei vaan pysty pettymään. Ja ehkä se sen takia juuri yksinoleminen tuntuu tällä hetkellä paljon turvallisemmalta vaihtoehtolta. Kun ei vain kestä enää yhtäkään pettymystä, eikä osaa olla luomatta odotuksiakaan. 

Mun aura hohkaa indigon värisenä
Hauras on ihminen, pihlaja värisevä
Sä voit nauraa tai sit sä voit herätä
Tääl yksinäni mä vaan istun luokan perällä
Miten voin ikin tietää miten toinen kokee?
Harmaan sävyjä on värit värisokeen
Voit potee, et voi
Kaikki ollaan vaa saaria
Tai sit voi kattoo sillee et näkee sateenkaaria
Mua voi olla täältä vaikeeta tavoittaa
Oon jo liian kaukana, alusta pian alottaa
Vikan kerran mietin et mihin me jäätiin
Mut vielki sudet ulvoo ja lampaat määkii