Kaksi vuotta sitten löysin ex-kumppanini keskustelut monen kuukauden ajalta erään naisen kanssa. Hän oli puoli vuotta aiemmin ollut vaihdossa ulkomailla 4 kuukauden ajan. Keskustelut olivat jatkuneet lähes koko 4 kuukauden ajan. 

Keskusteluissa oli sovittu tapaamisista, puhuttu paljon kaikesta.. Kuitenkin yksi asia niissä keskusteluissa satutti kaikista eniten. Keskustelu perheestä. 

Ex-kumppanini oli kertonut omasta perheestään ainoastaan lapsuudenperheestään. Koirista puhuttaessa ei ollut ottanut meidän koiria millään tavalla puheeksi: ko. tytöllä oli itselläänkin koiria ja niistä kyllä oli puhuttu.. 

Jollain tavalla kai tajusin jo niistä keskusteluista, ettei meidän sitoutuminen tähän suhteeseen ole samalla tasolla. Mulle minä, hän ja koirat oli perhe, ja oli ollut jo pitkään.

Hän koki ilmeisesti kuuluvansa henkisesti edelleen lapsuudenperheeseensä "meidän" perheemme sijaan. Ja sen kyllä huomasi: tuntui, että heidän toiveensa oli tärkeämpiä, heille ilmoittaminen työpaikoista ym. oli tärkeämpää kuin mulle. Ja kyllähän se satutti, huomata, että aina jää kakkoseksi. Vaikka ihanaa onkin, että lapsuudenperhe on läheinen, haluaisi sitä itse kuitenkin olla toiselle se the only one, joka otetaan ensimmäisenä huomioon päätöksissä. Jolle kerrotaan ekana ilot ja surut. Joka otetaan huomioon päätöksenteossa.

Tuntui, ettei hän halunnut ottaa mua tai koiria millään tavalla huomioon päätöksiä tehtäessä. Ihan vaikka auton ostosta puhuttaessa, hän ilmoitti ettei mitään farmariautoa, johon koirat mahtuisi kyytiin niin osta. Hän haluaa ennemmin hienon urheiluauton. Osta ite farmariautosi. Sitoudu sitten tuollaisen ihmisen kanssa, joka ei halua ajatella mua ja meidän koiria millään tavalla päätöksissään? Haaveillessani lisäopiskeluista, hän ilmoitti, että hän ei sitten minua elätä. Entäs sit jos mä joku päivä sairastuisin ja joutuisin työkyvyttömyyseläkkeelle? Miten meidän suhteen olisi silloin käynyt? Olisinko mä kituuttanut mun 500 euron eläkkeellä ja hän kuluttanut oman diplomi-insinöörin palkkansa mihin vain haluaa? Entäs jos me joku päivä oltaisiinkin haluttu lapsia? Olisiko mun silloinkin pitänyt selvitä kotihoidontuella, jos olisin niitä halunnut jäädä joksikin vuodeksi hoitamaan kotiin? Ehkä hän ei tätä ihan näin tarkoittanut, mutta muistan kyllä miten tuo lause jäi omiin korviini kaikumaan ja aiheuttamaan ahdistusta: mä en ala sua elättämään. 

Erotessa hän kertoi, että oli jo oikeastaan viime kesänä ajatellut, että viihtyy paremmin ilman meitä, siis ilman mua ja koiria. Eroajatukset olivat olleet hänen päässään jo silloin. Kysyin, miksi hän ei sitten ollut sanonut mitään ääneen, vaan oli antanut mun muun muassa ottaa syksyllä yhden koiran meille lisää.. 

Kuulemma oli ajatellut, ettei sillä enää olisi siinä vaiheessa ollut mitään väliä, että se koira olisi joka tapauksessa tullut. No kyllä sillä olisi ollut väliä. Mulle sen koiran ottaminen merkitsi, että mä teen mitä tahansa että saadaan meidän tiimi, eli perhe pysymään yhdessä ja olemaan onnellisia. Mä en halunnut ottaa koiraa yksin, mä halusin sen osaksi meidän perhettä. Ilmeisesti ajatukset tästä ei kohdanneet. 

Tänä aamuna itkin. Itkin myös eilen ja toissapäivänä. Maanantai-iltana teki mieli vain mennä makaamaan keittiön lattialle sikiöasentoon ja itkeä. Kun ei vaan jaksaisi enää. Tuntuu niin raskaalta, että oon valinnut elämääni ihmisen jakamaan kanssani kaikkien koirien odotukset, pentuajan ja kaiken, mutta jolle ne ei oo ilmeisesti merkinneet mitään. Joka voi vaan hylätä ja jättää kaiken. Vaihtaa meidän tiimin ex-tempore-lomamatkoihin ja huvituksiin. 

Mä voin löytää uuden rakkauden ja varmasti sen löydänkin. Samanlaista tiimiä meistä ei kuitenkaan koskaan voi tulla, mitä me ex-kumppanin kanssa oltiin: minä, hän ja koirat. Ja se taas tuntuu niin lohduttomalta, ettei ole sanoja.