Ennen eroa olin masentunut ja ahdistunut. Ahdistus oli tosi hallitseva osa elämää ja tuntui etten usein saanut monia juttuja tehtyä, koska vain ahdisti. Ahdistus tuntui isona mustana möykkynä rintakehällä ja esti mua tekemästä asioita, suunnittelemasta tulevaisuutta, iloitsemasta arkisista asioista. Ahdistus nosti päätään jos koitin rentoutua ja olla tekemättä ja ajattelematta mitään. Siltä ei päässyt karkuun mitenkään. Se oli aina läsnä. Ja pitkään. Vuosia. 

Ahdistuneisuuden muistan kasvaneen alkuvuodesta 2017, kun mummo kuoli. Kuolemalla oli helppo selittää, että mua ahdistaa ja masentaa se. 2017 syksyllä jouduin hakeutumaan lääkäriin ahdistuksen ja masentuneisuuden takia. Sain suoraan masennustestistä keskivaikean masennuksen täyttävät pisteet. Lääkärikin uskoi, että kyllähän se nyt masentaa kun tärkeä ihminen kuolee. Mutta ei siellä ikinä oikean syyn ääreen päästy. 

Nykypäivänä en enää ajattele, että se itse kuolema olisi niiin paha, pitkäaikaisen masennuksen ja ahdistuksen aiheuttaja. Enemmänkin näen, että masennuin, koska jäin niin yksin ja koitin kaikin mahdollisin tavoin kieltää negatiiviset tunteeni ja koin, että lähipiiri ei niitä sallinut. Mutta kuten sanottua, jos ahdistuksen ei anna tulla hetkeksi kylään ja käsittele sitä, se koputtaa entistä kovemmin ja tulee vielä pahempana päälle. Niin mulle lopulta kävi. 

Nykyään en enää pidä itseäni masentuneena tai ahdistuneena. Hetkittäin kyllä, mutta niissä hetkissä osaan hyvin vahvasti kertoa miksi tunnen niin kuin sillä hetkellä tunnen. Ne tunteet eivät ole samalla tavalla yleistyneet tai kehittyneet mun "normaaleiksi" olotiloiksi kuten aiemmin. Silloin en sille tunteelle osannut minkäänlaista oikeaa ja aitoa syytä edes kertoa. 

Viime aikoina oon jonkin verran lukenut masennuksesta parisuhteessa, ja siitä että oma puolisokin voi oikeasti aiheuttaa masennuksen. Tuntuu vaan niin jotenkin kauhealta sanoa, että oma ex-puoliso olisi mulle sen henkisen tilan aiheuttanut, koska eihän hän varmasti mitään pahaa ole mulle halunnut tai tarkoittanut. Ja kyllähän se masentuminen kuitenkin aina ihan itsestä lopulta lähtee. Mutta sitä ei varmasti vaan yhtään ainakaan auta se, että ei tule kohdatuksi ja ymmärretyksi omassa parisuhteessa. Ettei sun lähin ihminen huomaa sun henkistä hätää. Enkä mä kai vaan osannut kertoa mun pahasta olosta. Summattuna näistä tuli aikamoinen katastrofi, jossa kukaan ei lopulta voinut hyvin. 

Äsken törmäsin myös juttuun ylisyömisestä ja siitä, että tärkeintä olisi ensimmäisenä selvittää henkinen syy, miksi niin tekee. Sitähän mä parisuhteessa ollessani harrastin ja lihoin. Erityisesti ahdistuksen kasvaessa ruoka vain maistui paremmin. Mietin vain mitä seuraavaksi söisi. En vain pystynyt laihduttamaan, vaikka kuinka oisin tahtonut. Erottuani mä olen laihtunut yhdeksän kiloa.