Mä en yleensä tajua mitä mulle koetetaan sanoa
Eikä oo mitään hajua onko joku mulle oikea
Kun katsetta muihin välttelee
Ei voi seuralla leveillä
Ja kun puhuu sitä kävelee tutulla veitsen terällä
En osaa nähdä, kun sitä toivotaan
Oon kivi erämaan, kun mun käsketään itkemään
Mua ei saa muuttumaan, en minä eikä muut
Mut joskus vielä puolimatkaan vastaan tuut
Mä jään sua oottamaan tähän minne kaikki päättyy aikanaan
Mä en yleensä halua menneitä takaisin puhua
Mitä yritän padota, onko mulla lopun pelkoa?
Kun kaikkea kaukaa katselee, ei ensimmäisenä sokeudu
Mutta sekään ei hyvää tee, jos ei koskaan vapaudu
En osaa nähdä, kun sitä toivotaan
Oon kivi erämaan, kun mun käsketään itkemään
Miten sä voit? Ihan hyvin kai.
Näytät siltä, kuin oisit jotenkin, miten sen sanois, pihalla.
Aijaa. Okei. Tota, aha.
Miten sä voit? Pitää mennä, nähdään taas.
Hymyile vähän. Joo, just noin. Joo sori, tai siis.
En tiiä mitä sanoa.
Kuulin tän biisin ekaa kertaa reilu kuukausi ennen eroa, kun olin siskoni kyydissä autossa. Tää biisi iski heti todella syvälle ja kuvaili mun tunteita. Mä jollain tavalla koin parisuhteessani niin vahvasti, et mun haluttais jollain tapaa muuttuvan ihmisenä ihan toiseksi. Sellaiseksi, joka täyttää kaikkien odotukset. Sellaiseksi, joka ei jää suremaan huonosti menneitä asioita. Sellaiseksi, joka vaan tekee ja menee eteenpäin ajattelematta syvällisempiä. Sellaiseksi, joka sulautuu hyvin massaan. 
Mä en ole koskaan haaveillut omista häistä tai lapsista. Ainoat unet molemmista mitä olen nähnyt on olleet painajaisia. Musta toista ihmistä voi rakastaa ilman niin sanottua perinteistäkin mallia. Oon todella paljon miettinyt, kuinka moni niistä lapsista oikeasti niin kovasti tykkää? Kuinka moni niitä hankkii vaan, koska mallia muunlaiseen elämään ei ole? Koska ajattelee, että elämässä jää kokematta jotakin, jos ei saa omia lapsia? Koska aina hoetaan, miten et voi tietää miltä tuntuu, ennen ku sulla on omia lapsia? 
Mutta kuinka monen haaveet ei sit lopulta kohtaakaan todellisuutta. Kuinka monet sit kuitenkin päätyy eroamaan, vaikka lapset ois ollut se suurin yhteinen suhdetta kannatteleva unelma. Tiedän olevani todella kriittinen tän asian suhteen, mutta kai vaan oon nähnyt liikaa surullisia tarinoita siitä, että ne lapset ei sit kuitenkaan ole se maailman huikein juttu kaikkien tarinoista huolimatta. Ihmiset ei vaan uskalla ääneen, omalla nimellään puhua, että omat lapsetkin voi oikeasti kaduttaa. Ei kukaan kerro ääneen hylänneensä oman lapsensa vapaaehtoisesti. Mutta niitäkin ihmisiä on olemassa. Mun lähipiirissä useampiakin. 
Mä en ole halunnut kihloihin tai naimisiin. En siksi, ettenkö rakastaisi tai haluaisi sitoutua, vaan siksi, että mä en halua, että muille syntyy siitä kauheita oletuksia. Mä en halua vastata kysymyksiin, milloin hankitaan lapsia? Milloin mennään naimisiin? Milloin perustetaan se oikea perhe? 
Mun maailmassa perheitä on monenlaisia. Mun perhe on minä ja koirat. Ollaan paras tiimi, ja tosi onnellinen sellainen. Kyllä mä siihen tiimiin toki oman ex-puolisonikin olisin huolinut, jos se aidosti olisi siinä halunnut olla mukana. Mutta sitä se arki meidän kanssa vitutti ja se myrkytti ihan meidän kaikkien mielen. Kukaan ei osannut olla onnellinen lopulta mistään. Sen takia koitan muistaa olla ihan joka ikinen päivä nyt onnellinen siitä mitä mulla on. 
Mä huomasin myös, et ex-puolisoani selvästi häiritsi, että me oltiin erilaisia ku muut. Et sen kaverit kyseli ihmeissään, oonko mä oikeasti joka viikonloppu harrastamassa koirien kanssa. No joo. Onko meillä oikeesti kolme koiraa? No joo, mut entäs sit? 

Jos mä joku päivä naimisiin menen tai lapsia hankin, puolison pitää olla sellainen, joka on valmis tukemaan myös mun omaa elämää ja kykenevä pyörittämään arkea. Hänestä ei ollut vastuunkantajaksi, vaan se rooli jäi aina lopulta mulle. Suoraan sanottuna entisen puolisoni kanssa en voinut koskaan kuvitella lapsia hankkivani, koska tiesin, ettei se ikinä pärjäisi yksin arjessa. Entä jos mä kuolisin? Miten se muka handlaisi arjen sen lapsen kanssa? Entäs jos mä makaisin koko raskausajan vuodelevossa, kuka hoitaisi koirat? Koska auktoriteettisuhde koiriinkin oli musta todella hukassa: komentamisen sijaan huokaili ja valitti vain mulle, mun oli todella vaikea nähdä, miten hän saisi auktoriteettiaseman lapsenkaan silmissä. Olisinko mä hoitanut aina kaikki ikävät asiat, kuten koirien kanssa? Tee sä, kun mä en halua olla ikävä. Mut ku joskus on vaan pakko olla se ikävä ja paha ihminen, joka hoitaa ne vittuimaisemmatkin jutut.